HS 31.1.2019 Näyttelyarvostelu /Timo Valjakka
Tiina Heiska: Isoäidin talossa 3.2. saakka Galleria Amassa (Rikhardinkatu 1). Ti–pe 11–17, la–su 12–16.
TIINA HEISKAN (s. 1959) näyttelyn runkona on tarina hänen isoäidistään, suomalaisen pikkukaupungin entisestä kauneuskuningattaresta.
Hän ei kestä katsoa vanhenemistaan, vaan sulkeutuu taloonsa. Tiukasti suljettujen verhojen takana hän pukeutuu aamuisin huolellisesti, laittaa peruukin päähänsä ja yrittää näin estää ajan etenemisen.
Toinen kertomisen taso syntyy lapsenlapsen muistikuvista ja kokemuksista isoäidin hiljaisissa ja hämärissä huoneissa. Heiskan epätarkkoja valokuvia muistuttava maalaustekniikka sopii hyvin kuvaamaan mielestä jo puoliksi pois pyyhkiytynyttä tunnelmaa, jossa sekä läheisyys ja etäisyys että tuttuus ja outous lomittuvat.
LATAUTUNUTTA tunnelmaa korostaa näyttelyn rakenne eräänlaisena pysäytyskuvien sarjana. Se on fragmentaarinen kokonaisuus, jossa teokset täydentävät toisiaan ja kuva isoäidin itselleen rakentamasta vankilasta samanaikaisesti rakentuu ja purkautuu.
Muistikuvat voivat olla epätarkkoja ja pakenevia, mutta maalauksen pinta on aina terävä. Tarkemmin katsoessa pinta kuitenkin osoittautuu pettäväksi. Maalauksiin sisältyvät häiriöt, siirtymät ja päällekkäisyydet rikkovat illuusion ehjästä todellisuudesta ja lisäävät niihin synkän, surrealismin unikuville sukua olevan juonteen.
TÄMÄ LISÄÄ keitokseen kolmannen samanaikaisen tason, isoäidin tarinan kertomisen niillä keinoilla, jotka objektiivisuutta ja etäisyyttä tavoittelevalla maalarilla on käytössään.
Lähtökohdat ovat ymmärrettävästi haastavat, mutta Heiska osaa työnsä ja pitää kertomuksen tasot koossa.