Philippa Found: Häilyvät rajat

Tiina Heiskan tuotannossa on nähtävissä tiettyjä toistuvia teemoja, joiden kaikkien keskiössä on naisen hahmo:

- pukeutuva/riisuutuva nainen

- nainen yksin vuoteessa/huoneessa/öisellä kävelyllä

- lähikuvia naisesta fetisistisiin kenkiin ja asuihin sonnustautuneena

- tunne siitä, että naista tarkkaillaan

 

Näin luetteloituina teemat ovat kuin seksuaalifantasioita. Tai pelkoja. Heiskan maalaukset sijoittuvat monitulkintaiseen positioon ja tutkivat sitä, ja tämä raja on vain yksi monista, joilla Heiska taiteessaan leikittelee.

 

*

 

Tiina Heiskan maalaukset perustuvat lavastettuihin valokuviin, jotka taiteilija ottaa itsestään ajastimen avulla ja muuntaa sitten maalauksiksi. Vaikka kuvat selkeine, rohkeine siveltimenvetoineen ovatkin selvästi maalauksellisia, Heiska kiinnittää katsojan huomion valokuvan käyttöön esittämällä valon salamankaltaisena ja viittaamalla valokuvan liikevaikutelmaan maalausten epätarkkuuden kautta. Valokuvaukseen viittaaminen tuo maalauksiin mielenkiintoisen ristiriidan valokuvan oletetun ”totuuden” tai totuudellisuuden ja maalauksen rakennetun, sommitellun olemuksen välille.

Heiskan maalaukset perustuvat taiteilijasta itsestään otettuihin valokuviin, joten siinä mielessä niitä voitaisiin pitää omakuvina. Taiteilija itse kuitenkin uskoo, että kun kuvasta tekee maalauksen, teos muuttuu olemukseltaan uudenlaiseksi. Heiska on sanonut maalaustensa päähenkilöstä, että ”hän on kuin päähenkilö näytelmässä, jonka käsikirjoituksen hän on kadottanut”.

Ajatusta naishahmosta näytelmän henkilönä korostaa myös maalausten elokuvallisuus. Heiska esittää teoksensa sarjoina, jolloin niistä syntyy vaikutelma kuin ne olisivat kuvakäsikirjoituksia, jotka viittaavat Alfred Hitchcockin, David Lynchin ja film noirin kuvakieleen. Sarja Eclipse (2006) itse asiassa perustuukin Michelangelo Antonionin elokuvaan L’Eclisse (Auringonpimennys) ja sarja Twin Room (2009) on saanut innoituksensa Buñuelin klassikkoelokuvasta Päiväperho.

Vaikka sarjallinen esittäminen synnyttää katsojassa odotuksen maalauksiin sisältyvästä lineaarisesta kertomuksesta, Heiskan sarjoissa kuvilla ei ole mitään tiettyä järjestystä eivätkä ne etene tarinan tavoin. Pikemminkin ne ovat kuin katkelmallisia tuokiokuvia, ikkunoita arvoituksellisiin tapahtumiin, varastettuihin hetkiin – jotka on ilmeisesti nähty salaa. Heiskan maalauksissa on vahva tunne voyeurismista: kuvan ulkopuolella on aina joku, johon katsoja on pakotettu samastumaan, joka seuraa Heiskan yksinäistä naishahmoa takaapäin tämän kävellessä tai vakoilee tätä hotellihuoneessa. Silmälläpidon tunnetta korostaa osaltaan maalausten rakeisuus, josta tulee mieleen valvontakameroiden kuvat; maalausten naishahmot eivät esiinny kameralle vaan ovat tietämättömiä siitä, että heitä tarkkaillaan.

 

*

 

Eräs toistuvista kysymyksistä, joiden kanssa Heiskan teokset leikittelevät, liittyy siihen, onko niissä kuvattu naishahmo aikuinen vai lapsi, sillä hahmo tyypillisesti tuntuu häilyvän näiden kahden välillä. Hahmojen asento ja vaatetus viittaavat usein nuoreen ikään, mutta vaikutelmaa hämmentää hahmojen ruumiinosien esineellistäminen. Sarjassa Growing Small (2008) istuvien ja nojaavien naishahmojen asennoissa on selvää lapsenomaisuutta, ja silti vartalon tiukka rajaus ja huomion kohdistaminen jalkoihin tuo kuviin levottomuutta herättävää seksuaalisuutta. Sarjassa Butterfly Caught (2006–08) puolestaan hahmon vaatteet vaikuttavat lapsekkailta – sama pinkki mekko on myös sarjan Patent Shoes (2007) vaaleaveriköllä. Missään näistä sarjoista emme näe hahmon kasvoja: ne peittyvät joko hiuksiin tai on yksinkertaisesti rajattu ulos kuvasta. Jättämällä kasvot piiloon Heiska estää meitä havaitsemasta identiteetin synonyyminä pidettyä ruumiinosaa ja siten pakottaa meidät tulkitsemaan päähenkilön identiteettiä rekvisiitan kautta.

Kuvien rekvisiitta jakautuu kahteen luokkaan: lapsellisiin, joita ovat nauhat, rusetit, balettitossut, polvisukat, ja seksuaalisiin, joita ovat korkeat korot, polvisaappaat, lyhyet hameet/mekot. Sekä seksuaalinen että lapseenkin viittaava rekvisiitta koostuu aina stereotyyppisen ”feminiinisistä” esineistä, jotka liittyvät esittämiseen. Paljastamalla ja samalla kätkemällä henkilön identiteetin Heiskan naishahmot eivät kerro pelkästään ”naisellisuuteen” kätkeytyvästä naamioitumisesta, vaan paljastavat myös jotain naamioitumisen teemasta, jota esiintyy kautta Heiskan tuotannon. Taidehistorioitsija Maria Bregnbak jopa väittää, että Heiskan maalausten fetisistinen suhde naisten vaatteisiin yhdistää ne transvestismiin[1]. Koska näihin asuihin sonnustautuneen hahmon kasvoja ei nähdä, myös hahmon oletettu sukupuoli pohjautuu katsojan oletuksiin.

 

*

 

Eräs Heiskan tuotannon toistuvista viittauksista liittyy satuihin. Flashbacks (2005) -sarjassa kohtaamme punaiseen jakkuun pukeutuneen naishahmon, joka on kuvattu vasten vihreää – metsäksi tulkittua – taustaa; välitön mielleyhtymä on Punahilkan tarina. Lähes identtinen kuva-aihe löytyy myös läpinäkyvämmin nimetyssä sarjassa Goldilocks and Red Riding Hood Series (Kultakutri ja Punahilkka -sarjat, 2005). Siinä missä Punahilkka on esitetty perinteisessä ympäristössä, Kultakutri on siirretty pois kolmen karhun mökistä ja näyttäytyy Heiskan maalauksessa selvästi kaupunkilaisessa miljöössä – hotellihuoneessa tai modernissa olohuoneessa, missä on ruskeat verhot ja harmaa palasohva. Heiskan Kultakutri on karmivan pinkkeihin sukkahousuihin pukeutunut blondi, joka poseeraa jalat levällään, kädet lantiolla, toinen topin olkain repsottaen ja kasvot poispäin kääntyneinä. Vaikka kyseessä voisi helposti olla lapsen tiedostamaton, viaton poseeraus, kohdistaa sommittelu katseen Kultakutrin jalkoväliin häiritsevän seksuaalisella tavalla, mikä saa Heiskan hahmon näyttämään pikemminkin lapsiprostituoidulta tai seksiasuun pukeutuneelta aikuiselta kuin viattomalta lapselta. Tätä korostaa myös läpi koko sarjan toistuva fetisistinen kiinnostus Kultakutrin jalkoihin. Heiskan satujen uustulkinnat ovat subversiivisia siinä miten ne korostavat latenttia ja synkkää seksuaalisuutta. Tällainen seksuaalisuus ei suinkaan rajoitu vain Heiskan satuteoksiin vaan sävyttää koko sitä levotonta maisemaa, jossa kaikki Heiskan naishahmot elävät: tirkistelijän rakeisesta näkökulmasta nähty hotellihuone on nuhjuinen, ehkäpä peräti murhan näyttämö, takaapäin nähtynä käveleminen puistossa muuttuu vaaralliseksi vaanimiseksi ja lapsekas poseeraus onkin potentiaalista kiusoittelua, joka pakottaa katsojan tirkistelijän häiritsevään asemaan. Heiskan lavastetut kohtaukset, oletetusti naishahmoja määrittävän rekvisiitan huolellinen kuvaaminen ja seksualisoiva sommittelu kohdistavat huomion naisia esineellistävään ja typistävään esittämistapaan, joka on tyypillistä elokuvalle ja jossain määrin myös kirjallisuudelle, missä nainen yleisesti määritellään ja typistetään nimenomaan ruumiinosien kautta.

 

*

 

Toinen raja, jonka Heiskan teokset rikkovat, kulkee esittävän ja abstraktin kuvan välissä. Uusimmissa töissään Heiska on käyttänyt peilejä ja muita heijastavia pintoja kuten ikkunoita ja vettä sirpaleisten valoefektien luomiseksi ja keskittynyt heijastuneen pikemminkin kuin fyysisen hahmon kuvaamiseen, ja niissä abstraktisuus tulee selvemmin esiin. Vaikka Heiska käyttää valokuvaa maalaamisen apuvälineenä, hän sanoo nykyisin antavansa maalin johdattaa maalaamista[2]. Viimeaikaisissa töissään hän on myös palannut joihinkin aikaisemmista sarjoista tuttuihin asentoihin ja sommitelmiin, ja siirtyminen kohti abstraktiota näkyy selvimmin, kun teoksia tarkastelee rinnakkain. Esimerkiksi Eclipse (2006) -sarjassa takaapäin nähty nainen, joka seisoo ja katsoo ulos ikkunasta, esiintyy The Pond (2013) -sarjassa aavemaisena yksivärisenä hahmona. Valkopukuinen tyttö, joka sarjassa Mermaids Legs (2010) on rojahtanut lattialle kontalleen, on pelkistynyt valkoisiksi viivoiksi The Pond (2013) -sarjassa. Heiskan mukaan hänen maalaustensa toistuvana aiheena on hahmoaan alinomaa muuttava nainen[3], ja töiden muuttuessa yhä abstraktimmiksi naisen hahmo näyttää menettävän fyysisyyttään, hänestä tulee aavemaisempi, kammottavampi. Kronologisesti nähtynä Heiskan naispäähenkilön kehitystä voitaisiin siten kuvata parhaiten käänteiseksi tulemiseksi – hahmo on kehittynyt aikuisesta lapseksi, lapsesta aaveeksi.

 Philippa Found, taidehistorioitsija, kuraattori

 

 

 



[1] Maria Bregnbak: Patent Shoes (2007), http://tiinaheiska.fi/texts-2/fragments/, luettu toukokuussa 2013

 

[2] Tiina Heiska, Artist’s Statement, toukokuu 2013

 

[3] Tiina Heiska, Artist’s Statement, toukokuu 2013