Henna Paunu: Ruumis ja kaikkeus – kohtaaminen Tiina Heiskan maalauksissa

Tiina Heiska kuvaa maalauksissaan inhimillistä kokemusta, yhteyttä omaan itseen ja olevaan. Katsojan samaistuminen näiden maalausten kokemuksiin ja tilallisuuteen tapahtuu figuurien ja tarkemmin määrittämättömälle virtuaaliselle, lähes abstraktille tasolle viedyn tilan kuvaamisen kautta. Heiska rakentaa selkein ottein ja johdonmukaisesti draamallista jännitettä, joka pysäyttää katsojan pohtimaan maalausten tilanteiden ja tilojen alkuperää sekä katsojan omakohtaista yhteyttä niihin.

Läsnäolon jäljet

Heiskan fyysinen ja maalausprosessin dokumentaarisesti paljastava maalaustekniikka tuo teokseen taiteilijan läsnäolon hyvin konkreettisesti. Leveät värillisesti erottuvat siveltimenvedot kertovat teoksen syntyhetkestä. Siveltimen jäljissä aika näyttää pysähtyneen, ne paljastavat taiteilijan liikkeen ja sen vauhdin. Maalauksia tarkastellessa huomaa miten taiteilijan fyysisyys ja energia ovat läsnä kaikkialla. Värillinen intensiteetti on pelkistetty ja monokromaattinen mutta voimakas. Väri on myös alisteinen tunnelmaa rakentavalle valolle ja liikkeelle, joka tulee esiin sekä figuurien että maalausjäljen muodossa. Värin rooli Heiskan teoksissa on lähes graafinen, se muuntuu usein yhden värin olomuodoista syvästä sammuneeseen tai lähes aggressiiviseksi silmille hyppääväksi tehosteväriksi. Monokromaattisuudessaan väri on kuitenkin hyvin harmoninen ja saa selkeän oman fyysisen olomuodon. Fyysisyys ei perustu värin massaan tai paksuihin kerroksiin vaan harkittuun hienovaraiseen työskentelyyn, joka muodostaa pinnan ja syvyyden.

 Enemmän kuin kuori

Heiskan maalausten hahmot nousevat esiin anonyymistä tilasta, hämärästä ulkotilasta tai sisätilasta, joka ei viittaa kodinomaisuuteen tai henkilökohtaiseen vaan johonkin steriilimpään läpikulkutilaan, hotellihuoneeseen tai askeettiseen näyttämöön. Emme voi tunnistaa aikaa tai paikkaa. Usein maalausten tila on arvoituksellinen, avaruudellinen ja syklinen — tila tuntuu kuin kiertyvän figuurin ympärille, on vaikeasti hahmotettava, hämärään katoava tai kuin harsoihin kääritty.

Draamallinen jännite Heiskan teoksissa toteutuu ruumiillisuuden, asentojen ja niiden kuvaaman liikkeen kautta. Syntyy vaikutelma tapahtumasta, jotain on käynnissä tapahtunut tai juuri tapahtumassa. Figuureista on häivytetty persoonallisuus ja niissä liikutaan yleisellä tasolla — kyseessä voisivat olla myös roolihenkilöt, jotka ovat valmistautuneet tähän tilanteeseen. Monissa maalauksissa esityksellisyyttä korostavat hahmojen vaatteet ja pukeutuminen. Heiska etäännyttää maalauksissa esiintyvät ihmiset katsojasta kääntämällä hahmot ja heidän katseensa poispäin tai sivuun. Yksilöllisyydestä irtautuneet maalausten hahmot ovat uppoutuneita katsomaan omaan maailmaansa, kehoonsa ja tilaansa. Tähän maailmaan Heiska avaa yhteyden myös katsojalle.

 Sukupolvesta toiseen

Heiska tuo esiin naisnäkökulman, hänen maalauksissaan ihminen on lähes poikkeuksetta nainen tai tyttö. Taiteilijan persoona ja henkilökohtainen näkökulma siirtyvät yleisen kokemuksen tasolle sukupuoleen liittyvien mielikuvien ja attribuuttien viittaamana. Kuvissa yhdistyvät yksityinen ja yleinen. Ensisijaisesti voisi ajatella, että naistietoisuus, naisen ja tytön kuvaaminen liittyvät taiteilijan omaan sukupuoleen, oman ruumiillisuuden ja todellisuuden kokemukseen, mutta samalla hän puolustaa naisellisuuteen liittyvää eroa ja erityisyyttä yleisemmin. Tavallaan on täysin luonnollista, että Heiskan kuvaamat ihmiset ovat naisia. Heiska käsittelee myös naiseuteen liittyvää jatkuvuuden ja kasvun tematiikkaa kahdentumisen teeman sekä eri sukupolven kuvien kautta.

Heiska kuvaa maalauksissaan usein lasta, tai nuorta tyttöä, peilikuvan edessä, toisen tai useamman lähes identtisen tai sisarellisen hahmon kanssa yhdessä, jolloin figuurien välinen side on voimakkaasti aistittavissa. Kahdentuneet hahmot täydentävät toisiaan, he ovat kuin kahlitut toisiinsa. Tytön hahmo ja olemus on merkinomainen, vartalo on kuvattu viitteellisesti, kasvojen, käsien ja jalkojen yksityiskohdat liudentuvat tilaan. Sukupuoli tulee tunnistettavaksi hiuksista ja vaatteista, perinteisistä attribuuteista, palmikoiduista hiuksista tai vaatteista. Tyttöjen lyhyet hameet ovat samalla nostalgisia, mutta myös funktionaalisia ja huolettomia. Nämä tunnukset ovat ajattomia, mutta niihin liittyy myös viattomuus ja kadonnut aika.

Mihin Heiska viittaa lapsikuvillaan? Millainen merkitys  on lapsen näkökulman esittämisellä? Lapsen todellisuus ja totuuskäsitys ovat erilaiset kuin aikuisella. Lapsi kokee vahvasti aistien, juuri liikkeen ja fyysisten tuntemusten kautta. Lapsen tapa kohdata todellisuus ja lapsuuden kokemukset jättävät meihin jälkensä. Kun ihminen muuttuu aikuistuessaan nämä lapsuuden tuntemukset ja kokemukset tuntuvat kokonaan katoavan, mutta ne palautuvat — toisinaan voimakkaina fyysisinä takautumina —  tai outoina ja etäisinä, kuin haamuina ja tiedostamatta kehomme kautta. Aikuisen suhde liikkeeseen ja tilan haltuunottoon omalla kehollaan ei ole enää samalla tavoin spontaani ja luonnollinen kuin lapsella. Emme juokse kuin huomaamatta olohuoneesta keittiöön, hypähtele ilosta metsäpolulla tai käperry työpaikalla nurkkaan murjottamaan. Heiskan kuvaama aikuinen nainen on usein kuvattu pohtivana, pysähtyneenä tai staattisemmin. Katse omaan itseen sekä suhde ruumiiseen on tutkiva ja vakava. Teoksillaan Heiska luo yhteyttä näihin kehollisiin muutoksiin ja tuntemuksiin, voimakkaaseen ruumiimme kautta tapahtuvaan olemassaoloon ja kokemuksellisuuteen.

 Täydellinen kokonainen

Kuvatessaan ihmistä Heiskan usein käyttämä elementti on peilikuva tai kuvajainen. Figuurit kahdentuvat, aina ei voi olla varma onko kyseessä kaksi figuuria vai onko toinen heijastus. Henkilöt ovat samaan aikaan läsnä ja etäällä, sisällä ja ulkona itsestään — tutkivat ja etsivät. Tämä vahvistaa eräänlaista irtautumisen vaikutelmaa ja siitä seuraavaa halua lähentyä, löytää itsestä se toinen, kokea jotain voimakkaampaa ja intensiivistä. Peilaaminen ulkoistaa minuutta, ja antaa mahdollisuuden katsoa itseä toisena – ulkopuolisen silmin. Tämä kokemus on yksi ihmisen minäkäsityksen kehityksen varhaisimmista vaiheista. Minäkuvan kokonaisvaltaista rakentumista käsittelevässä peiliteoriassaan ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan (1901—1981) toi esiin lapsen minuuden hahmottumista omakuvakokemuksen sekä muita tarkkailevan, peilaavan ja peilautumiseen perustuvan käyttäytymisen. Ihmisen minuus rakentuu aivan alusta asti vieraannuttavan peilautumisen kautta: minä on toinen. Ihmismielessä ideaali-minä on luotu jonkun toisen kuvitellun katseen pohjalta. Peilikuvan kautta ihminen rakentaa narsistista täydellisyyttä, tai hapuilee kuvaa kokonaisuudesta.

Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty (1908—1961) on pohtinut havaintoa koskevissa teksteissään erityisesti yksilön suhdetta omaan ruumiiseen ja ongelmaan hahmottaa sitä objektiivisesti. Itseään ei voi havaita ulkopuolisena, mutta oman ruumiin kokemiseen liittyy ainutlaatuinen ominaisuus — voimme olla samaa aikaa sekä objekti että subjekti. Voimme havainnoida ja olla havainnon kohde. Pyrkimys mielen ja ruumiin ykseyteen muodostaa ideaalin Merleau-Pontyn ruumiillisuuden ja lihallisuuden filosofiassa, jossa ruumis on keskeinen yhteytemme olemassaoloon. Merleau-Pontyn viitoittama ajattelu on luonnollinen  viitekehys myös Heiskan maalausten maailmaa katsoessa. Heiskan teoksissa ihmisen fyysisellä hahmolla on erityinen merkitys — se on avain ja linkki, väline löytää merkityksiä ja samaistua mielentiloihin, tuntemuksiin ja kokemuksiin. Myös katsojan taholta maalausten hahmoon syntyy kehollinen tuntemus, jota ei välttämättä tarvitse määritellä muulla tavoin.

Idylli vai painajainen

Näyttelyn nimi Lampi on osuva nimi Heiskan maalausten käsittelemälle havaintomaailmalle ja tilallisuudelle. Lampi viittaa heijastumiin, rajalliseen tilaan, joka pystytään ja halutaan hahmottaa kokonaisuutena pinnan tasolla, mutta pinnan alle kätkeytyvä on aina tuntematon. Veden pinta on kaksisuuntainen, se avaa näkymiä pinnan alle ja heijastaa pinnassaan kaikkea ympäröivää. Lampi on kuin rakennettu valon näyttämöksi, ja valo tekee sen tasot havaittavaksi. Luonteeltaan ja käsitteellisesti lampi on ambivalenssin perikuva, joka pitää sisällään vastakkaisia mielleyhtymiä — lampi voi olla osa kontrolloitua ja viatonta idylliä tai se on lähes pohjaton ja pelottava mysteeri.

Heiskan teosten tunnelma on viattomasta ensivaikutelmasta huolimatta tiivis, jännitteinen ja tummanpuhuva. Heiska hahmottaa teoksillaan inhimillistä yksinäisyyttä ja yksityisyyttä, mutta ei niinkään sosiaalisena ilmiönä vaan perustavana eksistentiaalisena tilana. Heiskan teoksissa katseet kerääntyvät ruumiillisuuden kautta itseen, syvälle sisään olemassaolon kysymyksiin, koettuihin hetkiin ja osittain myös tiedostamattomaan minuuteen. Sen kuva on aina häilyvä, kuin veden pinta, ja juuri siksi niin loputtoman vangitseva.

Henna Paunu; Taidehistorioitsija, kuraattori, Rauman taidemuseo